Lapsettomuuspäiväkirja
Tarinoita lapsettomuudesta: lapsitoive, hedelmöityshoidot, lapsi
4.7.2010
Ehkä olisi helpompaa, kun sen hyväksyisi, ettei koskaan saa lasta. Ehkä hengittäminenkin olisi helpompaa. En kestä nähdä yksiäkään lastenvaunuja, lapsia, suloisia pieniä lapsia, raskaana olevia naisia. En kestä kuulla enää yhtään raskausuutista. En kestä kuulla enää yhtään kysymystä. Tajuatteko? En vaan pystyisi lopettamaan näitä hoitoja, vaikka ne ovatkin aivan hirveitä, ihan kaikin puolin. Kukaan ei voi ymmärtää, eikä ole sanoja kertoa. Joskus haluaisin vain unohtaa kaiken tämän. Haluaisin olla niin kuin nuori tyttö, joka vasta haaveilee perheestä. Eihän se lapsi nyt voi olla maailman tärkein asia, moni ajattelee, mutta lapsettomalle se on.
19.5.2011
Niin tyhjä olo, niin tyhjä. Tyhjä olo ja tyhjä syli. Elämä on raadollista, ei reilua eikä epäreilua. Se on pakko ehkä hyväksyä. Vielä on vähän toivoa, vielä on vähän aikaa. Mutta kello käy.
31.5.2011
Vuodesta toiseen toivoo ja pelkää ja suree ja taas toivoo. Se on niin kiduttavaa. Ystävät ihmettelevät, että kuinka viitsit käydä läpi fyysisestikin rankkoja hoitoja. He eivät ymmärrä, ettei ole vaihtoehtoja. Ne keinot on käytettävä, mitä on. Pikkuhiljaa on edetty aina rankempiin hoitoihin. Nyt toisen koeputkihedelmöityksen jälkeen tiedän, että se menee ohi ja taas oma ruumis tuntuu normaalilta. En tietenkään koskaan ajatellut, että joudutaan menemään näin pitkälle tai että omat ajatukset ovat tällaisia. Tai että itken illan kotona sen jälkeen. Tai miten turhalta monet asiat tuntuvat, mitä me isolla talolla tehdään. Tai sitä miten ystävät kaikkoavat. Lapseton on vaikea ystävä. Ihmisten on vaikea ymmärtää ja vaikea kestää, kun joku vuosia ja vuosia valittaa samaa asiaa. Joku taas ei koskaan edes kysy. Sekin loukkaa.
4.8.2011
Syksy tekee tuloaan, on jo kirpeä syksyn tuntu aamuisin. Me olemme toivoneet ja yrittäneet lasta nyt yli neljä vuotta. Toivoa on edelleen.
9.12.2011
Vaikka kukaan ei kuollut, niin silti kuoli. Unelma lapsesta kuoli taas, se oli jo olemassa minun mielessäni, ajatuksissani ja haaveissani. Kuinka kauan näitä pettymyksiä vielä jaksaa? Suuri suru ja vihakin ja kysymys, miksi ei meille?
8.4.2012
Olen mielessäni pyöritellyt tätä hoitorumbaa. Olemme olleet lapsettomuushoidoissa nyt lähes viisi vuotta. Ensin suun kautta otettavat hormonilääkehoidot, siihen perään kolme inseminaatiota. Sen jälkeen laparoskopia-toimenpide, jolla poistettiin munasarjakysta, joka kasvoi hormonihoidoista. Vuoden 2010 talvella tehtiin ensimmäinen koeputkihedelmöityshoito, siitä saatiin kuusi hyvää alkiota, joista siirrettiin yksi alkio. Tämän negatiivisen hoidon jälkeen seuraavassa luomukierrossa raskaustesti näytti yllättäen positiivista. Ultrassa seitsemännellä viikolla ei ollut kuitenkaan mitään, verikokeen raskaushormoni oli vielä vähän koholla. Kyseessä oli kemiallinen raskaus, jäljelle jäi vain syvä pettymys.
Alkukesästä oli tarkoitus tehdä pakastealkion siirto. Limakalvo ei kuitenkaan lääkkeillä paksuuntunut tarpeeksi, joten siirtoa ei voitu tehdä. Ensimmäinen pakastealkion siirto tehtiin marraskuussa, raskaustesti näytti himmeää plussaa. Edellinen pettymys mielessä menin seuraavana päivänä verikokeeseen. Raskaushormoni oli koholla, mutta ei tarpeeksi. Kyseessä oli jälleen kemiallinen raskaus.
Toinen pakastealkion siirto tehtiin alkuvuodesta 2011. Siirrettiin kaksi alkiota ja vuoto alkoi jo ennen testipäivää. Kaksi viimeistä alkiota eivät selvinneet sulatuksesta.
Toinen koeputkihedelmöityshoito aloitettiin keväällä 2011. Olin todella kivulias tällä hoitokerralla. Munasoluja saatiin 14, minkä vuoksi oli aivan järjetön pettymys, että alkioita tuli vain yksi ainoa, joka saatiin mikrohedelmöityksellä. Testi oli negatiivinen.
Kolmanteen ja julkisen puolen viimeiseen hoitoon lähdettiin syksyllä 2011. Hyviä alkioita saatiin lopulta neljä, joista kaksi siirrettiin marraskuussa. Odotukset olivat korkealla, omassa mielessäni ne olivat jo lapsia. Testi oli negatiivinen ja surin näitä, jo omassa mielessäni eläneitä lapsia. Seuraava pakastealkion siirto tehtiin maaliskuussa 2012. Ja nyt siis elän sen siirron piinaviikkoja. Siirrettiin loput jäljellä olevat kaksi alkiota.
Julkisen puolen hoidot ovat nyt tässä. Piina on kauhea. Pelko, toivo, epätoivo, suru, viha, kateus ja vielä kerran toivo. Tällä kertaa mukana on kortisonilääke, joka voisi estää mahdollisen kohdun hylkimisen alkiota kohtaan. Minulla olevan PCO:n ei pitäisi enää vaikuttaa koeputkihedelmöityshoitojen onnistumiseen. Mikäli alkion kiinnittymisessä on ongelmia, sille ei voida paljonkaan tehdä eikä edes nykytiedon mukaan tutkia. Tämän hetken diagnoosi on selittämätön lapsettomuus. Toivo on nyt näissä alkioissa. Välillä voisin tulla hulluksi tässä piinassa.
Minä olen nyt 35-vuotias ja ympärillä loputkin lapsettomat kaverit raskautuvat vauhdilla, sillä biologinen kello käy. Itse en biologista kelloa niinkään panikoi, hoidot ovat joka tapauksessa loppusuoralla. Enemmänkin ajattelen, että jos emme biologista lasta saa niin seuraava on adoptiojono, se saattaa kestää jopa seitsemän vuotta, silloinhan olemme jo vanhoja pienen lapsen vanhemmiksi. En kyllä tunne oloani vanhaksi vaan ennemminkin ajattelen, että elämä on ikään kuin vielä edessä ja kaikki ovetkin ovat vielä auki.
Välillä iskee kamala katkeruus: miksi me emme voi saada omaa lasta? Olen käynyt vyöhyketerapiassa, noudattanut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita, jotka voivat auttaa raskautumaan, olen rukoillut Jumalaa. Toivo elää, vaikka oman mielenterveytensä vuoksi on joutunut pikkuhiljaa hyväksymään, että välttämättä omaa lasta ei koskaan tule. Niin musertava kuin se ajatus onkin.
9.4.2012
Testi oli negatiivinen. Kuolema ei tullut, pettymys ei tappanut, ei tälläkään kertaa. Elämä on kuin palapeli, sen voi rakentaa aina uudelleen. Ihminen on yllättävän sitkeä, taipuu vaan ei katkea. Ainakin loppui se piinaviikkojen toivon ja epätoivon välinen kamppailu. Itkin aamun ja pohdimme, että miten tästä eteenpäin. Päätimme, että yksi koeputkihedelmöityshoito vielä yksityisellä klinikalla. Kävimme hiihtämässä ja pilkillä. Onneksi lapsettomuus ei ole koko elämä. Aina olen tuntenut, että kuitenkin lopulta saan lapsen. Joku toivo siitä on vieläkin. Tai sitten tulen äidiksi jotain muuta kautta. Joskus tulee minun lapseni, jolle minä saan olla äiti.
15.5.2012
Mikä se minun elämäni tarkoitus sitten on? Jollen saa lasta, jollen saa olla äiti.
12.9.2012
Ja taas minä mietin samaa asiaa, mitä jos tämä unelma ei toteudukaan. Toisaalta nyt minulla on vahva tunne, että se toteutuu, että olen raskaana. Ensi viikolla saamme tietää. Olen jo niin unelmoinut siitä, että nämä lapset syntyvät.
20.9.2012
Tänään on meidän 1-vuotishääpäivämme ja raskaustesti näyttää positiivista. Haluan nyt vain olla onnellinen, en murehdi mitään, niin paljon on surtu ja itketty. Haluan uskoa, että tämä onnistuu. Nyt vain leijailen onnesta.
12.10.2012
Kyllä se on totta, olen raskaana. Ultrassa on nähty ja kuultu sydämen syke, niin ihmeellistä ja niin mahtavaa. Reilu viikko sitten tuli vähän verta ja pelästyin tietysti. Se oli joko istukasta tai oli toinen alkioista, joka ei kiinnittynyt. Toivon niin kovasti, että tämä lapsi syntyy meille, että minun ruumiini pystyisi viemään tämän raskauden loppuun asti ja me saisimme kevätvauvan. Sitten, kun omenapuut seuraavan kerran kukkivat.
19.5.2013
Aamulla aikaisin syntyi pieni poika. Hänen toinen nimensä on Toivo.
Nimimerkki Toivo
Simpukka ry:n vuoden 2024 teemana on Tahattomasti lapsettomana Suomessa. Simpukka kerää ja jakaa vuoden 2024 ajan tahatonta lapsettomuutta kohdanneiden kirjoituksia, jotka liittyvät yhteiskuntaan. Voit kirjoittaa omista kokemuksistasi, mielipiteitäsi tai kannanottojasi.
- Tarinoita lapsettomuudesta kirjoitusohjeet ja lomake.
- Liity Simpukan jäseneksi: Simpukan jäsenyys.
- Lahjoita tahatonta lapsettomuutta kokevien hyvinvoinnin eteen tehtävälle työlle: Lahjoita Simpukalle.