Pia Kilpeläinen: Tie lapsettomuuden hyväksymiseen on ollut pitkä ja kivinen, mutta olen päässyt perille
Teksti Pia Kilpeläinen, kuva Tomi Olli. Teksti on julkaistu ensin Lapsettomien yhdistys Simpukan lehdessä Simpukka 3/2024.
”Ei elämässä aina saa kaikkea, mitä haluaa”, opasti äitini, kun toivoin saavani hevosen. ”Kenellekään ei anneta suurempaa taakkaa kannettavakseen, kuin mitä hän jaksaa kantaa”, lohdutti mummuni kokiessani jonkin takaiskun. Näitäkin sanontoja olen useasti elämän varrella pohtinut, kun omaa lasta en koskaan syliini saanut.
Olen aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa – jo silloin, kun olin vielä itse lapsi! Sain lahjaksi potkupuvun, eli jalkaterällisen vauvan haalarin, ollessani 12-vuotias. Antaja oli unohtanut lahjoittaa sen sukulaiselleen, ja tämän lapsi oli jo kasvanut liian suureksi. Potkupuvun minulle antanut henkilö totesi, että et tätä tietysti vielä moneen vuoteen tarvitse, mutta ihan varmasti jonakin päivänä. Minulle oli jo tuolloin selvää, että kyllä minusta äiti tulee.
Lukioiässä olin kesätöissä MLL:n ”puistotätinä”. Äidit ja isät saivat tuoda lapsensa leikkipuistoon leikkimään ja käydä itse asioilla tai nauttia omasta ajasta. Työ oli ihanaa! Erityisesti yksi nelivuotias pellavapäinen Henna teki minuun vaikutuksen. Päätinkin, että jos edes yksi tulevista lapsistani on tyttö, annan hänelle nimeksi Henna. Toimin myös kahdesti viikossa opiskelujeni lomassa seurakunnan tyttö- ja poikakerhojen ohjaajana.
Urahaaveeni olivat sosiaalialalla. Yksi haaveammateistani oli lastentarhanopettaja. Myös ala-asteen opettajan työstä unelmoin mutta en uskonut olevani tarpeeksi monipuolisesti lahjakas tuohon ammattiin. En esimerkiksi ole käsityöihminen enkä osaa soittaa mitään instrumenttia.
Kaikki ystäväni sanoivat, että minusta tulee toimittaja. Olin eri mieltä. Tiesin, että työ lasten parissa on minua varten. Suureksi yllätyksekseni hain opiskelemaan sekä viestintää että sosiaalialaa. Vielä suuremmaksi yllätyksekseni valitsin viestinnän, kun tulin molempiin valituksi. Ajattelin, että saanhan sitten aikanaan puuhailla mielin määrin omien lasteni kanssa, vaikka ansiotyöni viekin minut toisaalle.
Ensimmäinen keskenmeno
Ensimmäisen keskenmenoni sain parikymppisenä. Söin tuolloin e-pillereitä. Minulla oli ollut ankara vatsatauti, joka oli heikentänyt pillereiden vaikutusta. Gynekologini haukkui minut pataluhaksi raskauden alettua: olinko niin tyhmä, etten tiennyt vatsataudin vaikuttavan ehkäisypillereiden tehokkuuteen! Olin niin tyhmä, etten tuota tiennyt.
Vaikkei lapsi ollut suunniteltu, tunsin suurta haikeutta keskenmenon vuoksi. Vielä nykyäänkin 52-vuotiaana saan silloin tällöin itseni kiinni ajattelemasta, minkä ikäinen tyttäreni olisi juuri nyt. Olin varma, että lapsi olisi ollut tyttö. Hän olisi ehkä ollut Henna, mutta mahdollisesti myös Siiri tai Linnea. Maailma oli täynnä kauniita lasten nimiä. En kuitenkaan surrut silmittömästi. En edes kuvitellut, ettenkö jonakin päivänä saisi omaa lasta.
En edes ajatellut, että tahattomasti lapsettomia on olemassa. Tunsin lapsettomia pariskuntia, mutta oletin heidän olevan sitä omasta toiveestaan. Tahattomasta lapsettomuudesta ei vain puhuttu, ei ainakaan parikymppiselle.
Sanat satuttavat
Ehkäisypillerit alkoivat aiheuttaa minulle pahoja migreenikohtauksia, joten lopetin niiden syömisen. Silloinen aviomieheni ei erityisen innokkaasti lasta halunnut, mutta lapsi sai tulla, kun olisi tullakseen. Lasta ei alkanut kuulua.
”Koskas teiltä kuuluu pikkujalkojen tepsutusta”, on harmittomaksi tarkoitettu kysymys, jonka lienee jokainen tahattomasti lapseton on kuullut. Silloin, kun lapsi ei vielä ollut ajankohtainen, eivät utelut haitanneet. Toistuvien keskenmenojen jälkeen tilanne oli toinen. ”Kiitos kysymästä, heti, kun en saa keskenmenoa, viime viikolla oli juuri viimeisin”, olisi tehnyt mieleni tokaista. En halunnut nolata kysyjää, joten tyydyin vain mutisemaan jotakin ympäripyöreää.
Erään keskenmenon jälkeen olin juhlissa, joissa en ottanut alkoholia. Vatsani oli hieman turvoksissa, eikä mennyt aikaakaan, kun muutama oli taputtelemassa vatsaani ja utelemassa, milloin on laskettu aika. Olisi tehnyt mieli sanoa, että se olisi ollut silloin-ja-silloin, mutta viime viikkoisen keskenmenoni jälkeen ei milloinkaan. Olen vain pullea, en raskaana. En tuolloin edes ollut ylipainoinen…
Kaikkein pahimmalta tuntui tilanne, jolloin puhuimme ystäväporukan kanssa äitiydestä ja lapsettomuudesta. Yksi totesi: ”Keskenmenoja ei tapahdu kuin huonoille ihmisille. Onhan se ihan selvää, ettei luonto halua rankaista niitä, jotka olisivat hyviä vanhempia. Minäkin olen tullut raskaaksi aina, kun olen niin päättänyt. Lapseni ovat kauniita ja lahjakkaita, joten selvästikin minun oli tarkoitus tulla äidiksi. Kaikista ei vain tähän ole, ja onneksi luonto karsiikin nämä epäkelvot vanhemmat pois.”
Olin juuri saanut kolmannen keskenmenoni. Mietin, että olenko epäkelpo siitä huolimatta, että pidän lapsista, lapset pitävät minusta ja koen olevani valmis äidiksi? Tämä epäilyksen siemen kulki mukanani pitkään.
Minä riitän
Olen saanut viisi tiedossa olevaa keskenmenoa.
Selvisi, että kohdussani on synnynnäinen rakennevika, joka saattaa selittää toistuvia keskenmenoja. Sataprosenttista varmuutta asiasta ei kuitenkaan saatu, eikä olekaan harvinaista, että lapsettomuuden syy jää hämärän peittoon. Varmaa on, että vika on minussa, sillä nykyisellä aviopuolisollani on lapsia ensimmäisestä avioliitostaan ja exälläni hänen nykyisestään.
Olen oppinut hyväksymään ja ymmärtämään, että ei, luonto ei ajatellut, että olen epäkelpoa ainesta ja että kyllä, olen ihan hyvä ja kokonainen ihminen, vaikkei minusta äitiä tullutkaan. Olen vaimo, tytär, sisar, täti, kummitäti, työkaveri, ystävä.
Vaikka vaihdevuoteni eivät ole vielä alkaneet, olen lopullisesti lapseton. Tietysti teoriassa voisin vielä äidiksi tullakin, mutta käytännössä se lienee mahdotonta, kun niin ei ole tähänkään päivään mennessä käynyt.
Tie lapsettomuuden hyväksymiseen on ollut pitkä ja kivinen, mutta olen päässyt perille. Tiedän, että minä kelpaan!
Lapsettomien yhdistys Simpukka
Lapsettomien yhdistys Simpukka ry on Suomen ainoa tahattoman lapsettomuuden asiantuntijaorganisaatio. Vuonna 1988 perustettu Simpukka edistää lapsettomien asemaa tiedon, tuen ja vaikuttamisen keinoin. Simpukan tavoitteena on, että Suomessa jokainen tahattoman lapsettomuuden kohtaava saa apua ja tukea. Simpukka pitää lapsettomien puolia ja työskentelee sen eteen, että huomenna asiat olisivat paremmin.