Vanhemmuuden monet identiteetit

Lapseton, lapsiperheellinen, kuolleen lapsen vanhempi. Vanhemmuuteen liittyy monenlaisia identiteettejä, jotka ovat vain osittain toisiaan poissulkevia. Joskus oma identiteettilista voi olla hyvinkin pitkä ja jopa ristiriitainen. Kuinka suuren perheen vanhemmalla voi olla lapsettomankin identiteetti? Ja kuinka se suuri perhe voikin näyttää pieneltä?

Jotkut saavat, mutta meillä lapsia tehtiin

Lapsena haaveilin, että isona minulla olisi kymmenen lasta. En tiedä mistä haave kumpusi, ympärilläni ei ollut yhtään suurperhettä eikä lähipiirissäni pikkulapsia. Parikymppisenä haave lapsista aktivoitui uudelleen. Yliopisto-opiskelijan suhteellisesti helposti itse säädeltävissä oleva arki tuntui oivalliselta hetkeltä yhdistää pikkulapsiaikaan.

Tuumasta toimeen, mutta tulosta ei sitten syntynytkään. 22-vuotiaana olinkin yllätyksekseni Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöllä lapsettomuustutkimuksissa. En tuntenut ketään muuta, joka olisi halunnut lapsen. Enkä todellakaan tuntenut ketään, jolla olisi ongelma saada lasta.

Onnistunutta raskautumista ajatellen minulla oli ikä puolellani, onnekseni halu saada lapsia iski minuun muuta ikäluokkaani aiemmin. Sen lisäksi oli tuuria, sillä lapsettomuuteni syy löytyi tutkimuksissa nopeasti ja sen myötä voitiin lähteä kokeilemaan keinoja, jotka siihen puraisisivat. Silti ehdin löytää itseni tilanteista, joissa halusin vaihtaa – ja usein myös vaihdoin – kadulla puolta, kun vastaan tuli lastenvaunuja iloisesti työnteleviä perheitä tai pallomahaisia vaappuvasti käveleviä naisia. Kateus teki kipeää ja tuntui kielletyltä.

Esikoistani tehtiin kaksi vuotta. Jälkikäteen olen ymmärtänyt olevani onnekas, että vain kaksi vuotta. Jälkikäteen olen myös kuullut yleviä kommentteja siitä, ettei lapsia tehdä vaan saadaan. Itse ajattelen, että jotkut saavat, mutta meillä lapsia tehtiin. Kalenterit, pillerit ja piikit olivat ehtaa tekemistä, rimpuilua sitä vastaan, että ei saatu lasta luonnostaan

Onnelliselta huipulta tultiin ryminällä alas

Kun oikea metodi oli löytynyt, sitä pystyttiin toistamaan ja sitä toistettiin. Onneni korkeimmalle kukkulalle kiipesin kolmannessa raskaudessani odottaessani identtisiä kaksosia. Tuntui uskomattomalta, että puolivitsinä heittämäni tavoite ”neljä lasta ja DI:n tutkinto ennen kolmeakymppiä” oli lapsettomuusdiagnoosista huolimatta toteutumassa. Ja toteutuihan se, mutta onnelliselta huipulta tultiin ryminällä alas. Valmistujaispäivänäni hyvästelin vauvateholla kaksosistani pidemmälle selvinneen. Olin neljän lapsen äiti, jolta puolet lapsista oli kuollut.

Arjessani läsnä oli kaksi lasta sekä taustalla pelko siitä, ettei perhekoko tästä enää tule kasvamaan, ehkä sama ei enää onnistuisi. Ja kaikkein rajuimpana päällä oli suru ja ikävä kuolleita lapsia kohtaan.

Vertaistuen piirissä ymmärsin nopeasti, että on ihan yhtä suuri suru menettää hartaasti toivottu ja ehkä hoidoilla alulle autettu lapsi kuin vahinkovauva. Molemmat ovat ainutlaatuisia ja korvaamattomia yksilöitä. Lapsettomuushoidoilla alulle autettu lapsi on arvokkaampi korkeintaan rahallisesti. Ja sillä mittarilla kallein kaikista on elävä lapsi kaikkine tarpeineen.

On erilaista surra lasta, jota ei vielä ole kuin lasta, jota ei enää ole. Lapseton suree toteutumatonta haavetta, lapsen menettänyt juuri sitä yksilöä kohtaan tuntemaansa ikävää. Kuollutta lasta suree myös lapsen itsensä kannalta, miettien mitä kaikkea lapselta jäi kokematta.

Kokonaan toinen juttu on se, että lapsettomuudesta kärsivien on muita vaikeampi saada lisää lapsia. Ei korvaamaan menetettyä lasta, koska yksilöä ei voi korvata, mutta täydentämään perhettä. Haave uudesta lapsesta kuolleen lapsen jälkeen on lapsettomuudesta kärsivälle usein toinen päällekkäinen kriisi, joka kuormittaa valtavasti.

Identiteettikokonaisuus on palapeli

Sekä lapsettomat että lapsensa menettäneet ovat tyypillisesti – ja luonnollisesti – kateellisia raskausmahojaan kantaville ja lastenvaunujen työtelijöille. Lapsettomuudesta huolimatta monta lasta saaneena ja osan lapsistani menettäneenä olen monesti miettinyt, montako kertaa olen omankin kateuteni ehtinyt kohdistaa pallomahaan, joka kuuluukin meikäläisiin eli kriisinsä kanssa onnellisempaan vaiheeseen päässeeseen lapsettomaan tai lapsen menettäneeseen.

Yhdellä vanhemmalla voi olla melkoisen rajoittamaton määrä identiteettejä, isojen identiteettien kuten lapseton, lapsellinen tai lapsen menettänyt lisäksi on paljon myös hienosäätöistä identiteettiä. On sekundäärisesti lapsetonta, erityislapsen vanhempaa tai keskoslapsen menettänyttä. Osa identiteeteistä riitelee pahasti keskenään, osa on omassa päässä hyvässä järjestyksessä, mutta muut ovat eri mieltä ja sitten on niitä, joihin on itse vaikea identifioitua, vaikka muiden mielestä niihin kuuluminen on ilmiselvää. Ehkä kysymys on pitkälle myös identiteettien ilmenemisjärjestyksestä.

Minun on vaikea identifioitua esimerkiksi erityislapsen äidiksi, minusta yhdellä lapsellani nyt vain on sydänvika ja toisella reuma, mutta molemmat ovat tukevasti hengissä. Lasten erityispiirteet ehkä identifioisivat äitiyttäni vahvemmin sydänlapsen äidiksi tai reumalapsen äidiksi, jos en olisi ennen näitä kokemuksia jo ehtinyt menettää kahta lastani. Lasten kuolemat olivat jo aikaa sitten laskeneet tavoitetason ”kunhan olisi terve” -osastolta ”kunhan saisi lapsen” -osaston kautta ”kunhan pysyisi hengissä” -osastolle. Kuitenkin moni läheinen identifioi minut helposti vaikkapa reumalapsen äidiksi, onhan viikottaiset hoitokäynnit heille paljon näkyvämpi osa arkeani kuin mielen sisällä vellovat kriisit kuolleista tai haaveilluista lapsista.

Vieras ei helposti identifioi ison perheen äidille lapsettomuustaustaa, mutta yllättäen minun on helppo samaistua niiden läheisteni tilanteeseen, joilla lapsettomuus on jäänyt pysyväksi olotilaksi. Ensimmäistä lasta tehdessäni lapsettomuus ehti olla pari vuotta hallitseva identiteettini vanhemmuuden näkökulmasta. Muistan miltä se tuntui ja siksi voin myös ymmärtää tahattomasti lapsettomaksi jäävän tuskaa.

Ison perheen äitiä ei myöskään mielletä kaksi lasta menettäneeksi, sillä monen mielestä näissä elävissä on vähintään tarpeeksi. Silti kuolleen lapsen äidin identiteetti on minussa erittäin vahvana. Kaikista lapsistani juuri ne vauvana kuolleet ovat vaikuttaneet eniten siihen millainen ihminen minä nykyään olen. Vaikka ulkopuoliselle nämä identiteettini peruskivien rakentajat ovat näkymättömissä ja tuntemattomia.

Mahdollisimman hyvää matkaa

Nyt keski-ikäisenä minulla on ne haaveilemani kymmenen lasta, jos saan laskea kummilapset mukaan. Omiakin on monta, vaikka hävikki on ollut suurta. En ajattele lapsen hankkimista surkeus- tai voittokisana, toivon vain kaikille mahdollisimman helppoa matkaa ja reitille muutamaa kanssamatkustajaa, jotka tarvittaessa auttavat raskaiden kantamusten kanssa. Meistä lapsettomista löytyy niin moneen junaan ja joskus saman matkustajan matkalla on monta junanvaihtoa. Matkustajista löytyy tällainenkin onnekas, joka lopulta sai suurperheen. Ja tällainen onneton, jolta kuoli kaksi lasta.

Kirjoittaja: Tiina

Kirjoittaja on identiteetiltään esimerkiksi lukutoukka, omakotiasuja ja teenjuoja. Talvisaikaan lumilautailijan identiteetti pyrkii syrjäyttämään muita identiteettejä.

Tiina toimii vapaaehtoistyöntekijänä Käpy Lapsikuolemaperheet ry:ssä.  

Oletko kohdannut lapsen menetyksen?

Tiesithän, että Käpy ry tarjoaa valtakunnallista vertaistukea lapsen kuoleman kokeneille perheille. Vertaistukea on saatavilla ensisijaisesti vanhemmille ja perheille, joiden lapsi on kuollut raskauden myöhäisessä vaiheessa, vauvana, lapsuudessa, nuorena tai nuorena aikuisena. Lue lisää Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n verkkosivuilta.