Vertainen vertaiselle
Tarinoita vertaistuesta: Syke-ryhmä, vertaistuen tunteet ja ikäihmiset
Olen ollut Simpukan vertaistuen piirissä useita ihania vuosia. Olen toiminut vetäjänä kahdessa eri ryhmässä kolmen eri lailla hienon vertaisen kanssa. Samaan aikaan olen ollut myös osallistujana moneen eri Syke-ryhmän toimeen ja tapahtumaan. Olen upeassa kaksoisroolissa, olen sekä antava että saava osapuoli. Tilanteesta riippuen joko tai tai parhaimmillaan molempia. Tässä yhteydessä konkretisoituu todella vahvasti vanha tuttu sanonta ”antaessaan saa”.
Olen jo kypsässä lapsenlapsettomuuden iässä. Suurin tuska tahattomasta lapsettomuudesta on uskoakseni ohi. Suurimmat itkut itketty. Toki suru aaltoilee edelleen, ajoittain tuo kyyneleet silmiin. Joskus on aamuja, jolloin ei jaksaisi eikä haluaisi nousta uuteen päivään ja uuteen suruun elämän tuntuessa tyhjältä ja merkityksettömältä.
Tuska laittaa edelleen silloin tällöin polvilleen. Se lyö kovalla kädellä täysin varoittamatta niin, että henki ei kulje ja ääni juuttuu kurkkuun. Aina ei jaksaisi, taas kerran, tätä tuskaa kohdata! Mutta onneksi ikä ja elämänkokemus ovat tuoneet ymmärryksen ja lohdun siitä, että tämä on kuitenkin ohimenevä vaihe ja yleensä se kestää aina vain lyhyemmän ajan. Pian taas suru unohtuu ja aurinko saa paistaa!
Vaikeiden tunteiden sanoittamista ja yhteistä iloa
Vertaistuella on tämän todellisuuden kanssa ollut ja on edelleen todella suuri merkitys. Vertaistuen piirissä olen uskaltautunut olemaan rehellinen itselleni ja puhumaan tuskani ulos. Sitä kautta olen oppinut olemaan myös rehellinen toisille. Olemaan sanomatta, että kaikki on hyvin, vaikka mikään ei oikeasti tunnu olevan hyvin. Ja kun asiasta puhuu ääneen toisen henkilön kanssa, niin hetken päästä huomaa jo monen asian olevan hyvin. Tuttu juttu luultavasti meistä monelle.
Ei pidä myöskään unohtaa, miten hauskaa meillä onkaan usein vertaisten kanssa! Tuskan ja harmin saa puhallettua ulos itsestään hyvinkin pienellä, vaikka vain puolella sanalla ja sitten on jo heti parempi mieli ja tilaa naurulle sekä ilolle. Jaettu ilo on moninkertainen ilo!
Vertaistukitapaamisissa saa harjoitella niiden vaikeiden tunteiden sanoittamista turvallisessa ympäristössä. Saa ottaa omat reaktiot omasta puheestaan turvallisesti vastaan ilman häpeän tunnetta. Tietoisena siitä, että toiset ymmärtävät sekä asian että sen herättämät tunteet.
Kun on tarpeeksi monta kertaa puhunut asiastaan turvallisessa ja kuuntelevassa yhteisössä saa valmiuden ja varmuuden puhua tästä vaikeasta ja monitahoisesta asiasta myös muissa yhteyksissä. Uskaltaa ottaa riskejä, avata sisintään pelkäämättä pahinta.
Meistä yli 50-vuotiasta on käsittääkseni suurin osa kasvanut vahvassa pärjäämisen kulttuurissa. Aina on pärjättävä, kasvojaan ei ole saanut menettää missään tilanteessa. Heikkoutta ei saa näyttää, eikä tunteista ole harjoiteltu puhumaan.
Vertaisten kohtaamista työelämässä
Huomaan valmiudesta puhua asioista olevan apua myös työskennellessäni ikäihmisten kanssa. Sotealalla ei ammattilaisetkaan aina ymmärrä ajatella, että kaikilla ikäihmisillä ei ole omaisia, vaikka (tahaton) lapsettomuus on sielläkin usein vahvasti läsnä. Läheskään aina hoivapalveluissa työskentelevät henkilöt eivät tule ajatelleeksi, että kaikilla asukkailla ei ole lasta tai lapsenlasta ostoksilla käymään tai ulkoiluttamaan.
Monessa hoivakodissa on periaate, että asiakas itse hankkii vaatteensa, kemikaalinsa, pienet herkkunsa ynnä muut sellaiset itse. Monelle hoivan piiriin päässeelle tämä ei ole käytännössä mahdollista, sillä sinne pääsee vain todella huonossa kunnossa olevat, useimmiten monisairaat henkilöt. He eivät useinkaan enää pääse edes sängystään ylös. Kiristyneessä taloudellisessa tilanteessa hoitajien työaikaan ei ole mitoitettu asiakkaiden juoksevien asioiden ja ostosten hoitamiseen. Tilanne on usein sekä surullinen että raivostuttava!
Ja miten syvältä se viiltää, kun toiset ikäihmiset ja työntekijät yhdessä kertovat silmät tuikkien miten ihanaa aikaa heillä on ollut lasten, lastenlasten sekä lastenlastenlasten kanssa ja vieressä istuvan vanhuksen huomaa jäykistyvän ja vetäytyvän kuoreensa. Taas kerran lapseton kutistuu näkymättömäksi, osattomaksi. Ihmetellään mahdollisesti vielä sitä, että miksi tämä henkilö ei iloitse toisten kanssa heidän ilostaan. Onko hän kenties katkera vanhus?
Näissä tilanteissa olen entistä rohkeammin ottanut riskin olla epämukava työkaveri ja sanonut ääneen näiden vanhusten takia, että muistakaahan nyt, että kaikilla ei ole lapsia ja näin ollen myöskään lapsenlapsia. Vaikka tilanne saattaa olla joillekin lisääntymiskykyisille läsnäolijoille hankala ja nolostuttava, on kiitollisuus lapsettomilta voimauttava!
Olen tavannut yli 90-vuotiaita, jotka eivät ole koskaan puhuneet lapsettomuuden tuskastaan tai tulleet ymmärtävästi ja arvostavasti huomioiduksi lapsettomina yksilöinä. Tässä on meillä suuri mahdollisuus olla esimerkkejä ja valon tuojia puhumalla avoimemmin lapsettomuudestamme ja sen vaikutuksista elämäämme.
Vain avoimuus ja tieto lisäävät ymmärrystä, jota me niin kovasti kaipaamme. Sitä voimme itse kukin harjoitella turvallisesti vertaistukiryhmissä ja antaa tukemme uusille tulijoille ryhmiimme!
Nimimerkki Silja
Teksti on julkaistu ensin Lapsettomien yhdistys Simpukan lehdessä Simpukka 1/2025.
Simpukka ry:n vuoden 2025 teemana on Oma kokemus, yhdessä jaettu — vertaistuen vuosi. Vuoden aikana julkaisemme erilaisia tarinoita vertaistuesta ja sen merkityksestä tahatonta lapsettomuutta kokeville.
- Liity Simpukan jäseneksi: Simpukan jäsenyys.
- Lahjoita tahatonta lapsettomuutta kokevien hyvinvoinnin eteen tehtävälle työlle: Lahjoita Simpukalle.