Simpukan valokuvanäyttely 2026
Simpukan valokuvanäyttely Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita esittelee tahattoman lapsettomuuden vaikutuksia perheisiin. Lähes 20 tahattoman lapsettomuuden kokenutta henkilöä kertoo kuvansa ja tarinansa avulla, keitä heidän perheisiinsä kuuluu juuri nyt. Simpukka ry:n vapaaehtoiset valokuvaajat Eeva-Maria Brotherus, Jesse Reponen, Viivi Selin ja Heidi Vehviläinen kuvasivat näyttelyyn valittuja henkilöitä alkuvuodesta 2026 eri puolilla Suomea.
Valokuvanäyttely nähtävillä:
Digitaalinen näyttely avattiin lapsettomien lauantaina, joka muistuttaa äitienpäivän alla, että vanhemmuus ei ole itsestäänselvyys. Näyttely on osa Lapsettomien Simpukka-viikon 4.–10.5.2026 ohjelmaa. Simpukka ry:n valokuvanäyttelyn yhteistyökumppaneina toimivat POP Pankki, Viestipaino ja Cafe Kartano.
Lapsettomien yhdistys Simpukka ry
Lapsettomien yhdistys Simpukka ry on Suomen ainoa tahattoman lapsettomuuden asiantuntija- ja vertaistukiorganisaatio. Vuonna 1988 perustettu Simpukka edistää lapsettomien asemaa tiedon, tuen ja vaikuttamisen keinoin. Simpukan tavoitteena on, että Suomessa jokainen tahattoman lapsettomuuden kohtaava saa apua ja tukea. Simpukka tarjoaa tietoa ja tukea lasta toivoville, elämäntilanteen vuoksi lapsettomille, hedelmöityshoidoissa oleville, sijaissynnytysperheille, lahjasoluperheille ja lahjasolutaustaisille, lapsen saaneille, kohduttomille, lopullisesti lapsettomille ja lapsettomuuden toisella kierroksella oleville lapsenlapsettomille. Liittymällä Simpukan jäseneksi mahdollistat tiedon ja tuen tuottamisen tulevaisuudessakin massiivisten rahoitusleikkausten keskellä.
Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita
Valokuvanäyttelyn katsoja, katsothan näyttelyn perheitä lempein ja empaattisin katsein. Riisu pois oletukset ja ennakkoluulot. Valokuvanäyttelyssä ovat mukana muun muassa adoptioperhe, lopullisesti lapsettomia uusperheessä eläviä, sateenkaariperheitä ja muita lahjasoluperheitä, kuten itsellisten äitien perheitä. Mukana on myös yksin, kaksin ja lemmikkien kanssa asuvia lasta toivovia sekä lopullisesti lapsettomia perheitä. Näyttely laajentaa perhekäsitystä muun muassa ystävistä muodostuvien perheiden kuvilla.
Minun perheeni -valokuvanäyttelyssä vapaaehtoistemme kuvaamat henkilöt kertovat ja näyttävät yhdessä rakkaimpiensa kanssa, miten tahattoman lapsettomuuden kokemus on vaikuttanut heihin ja heidän perheisiinsä. Tahaton lapsettomuus on yksi aikuisiän suurimmista kriiseistä, johon liittyy vahvoja tunteita, kuten pelkoa, häpeää, epätoivoa, toiseutta ja kateutta. Suru tyhjästä sylistä kulkee usein mukana koko elämän ajan, vaikka osa saakin lapsen jollain tavalla. Suru ja kokemus eivät unohdu.
Tahaton lapsettomuus vaikuttaa voimakkaasti kokijansa kehoon, mieleen, talouteen, tulevaisuuden suunnitelmiin, työelämään ja ihmissuhteisiin. Suomessa joka viides hedelmällisessä iässä kohtaa tahattoman lapsettomuuden. Lapsettomuuden kohtaava ei ole yksin. Kokemus on yleinen. Tässä näyttelyssä perheet antavat tahattoman lapsettomuuden kokemukselle kasvot.
Valokuvanäyttelyyn osallistuvien itse kirjoittamien tarinoiden pidempiä versioita julkaistaan Simpukan Tarinoita lapsettomuudesta -blogissa kevään, kesän ja syksyn aikana. Löydät tekstit täältä: Tarinoita lapsettomuudesta.
Galleria
Valokuvanäyttelyn saat avattua klikkaamalla alla olevia kuvia. Saat kuviin liittyvät, kuvattujen itse kirjoittamat tarinat auki ja kiinni klikkaamalla oikealla (tietokoneella) tai ylhäällä (mobiilissa) olevaa info-kuvaketta. Näyttelyn saa myös avattua koko näytön tilaan halutessasi. Ruksista saat suljettua näyttelyn ja palattua takaisin tälle sivulle. Arvostamme mielipidettäsi ja ajatuksiasi, joten toivomme, että täytät valokuvanäyttelyn palautelomakkeen katselun jälkeen!
Simpukan valokuvanäyttely
Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita
Valokuvaaja Eeva-Maria Brotherus
Kuvatut perheet: Marjukan perhe, Elinan perhe, Emilian perhe, Veeran perhe ja Katjan perhe
Marjukan perhe
Perheeseeni kuuluvat minun lisäkseni puoliso sekä molempien vanhemmat ja sisarukset lapsineen. Meillä on puolisoni kanssa tosi hyvä tiimi: pystymme nauramaan ja hassuttelemaan hankalinakin aikoina. Lapsettomuushoidot ovat tuoneet pettymyksiä, hämmennystä, satunnaisia ilon hetkiä ja katkeruutta. Polkumme yksityisen puolen lapsettomuushoidoissa päättyi tuloksettomasti, mutta päätimme kuitenkin kokeilla vielä julkisen puolen kortit. Aikaisemmin halusin ainakin kolme lasta, mutta nyt ajatuksena on, että edes yksi lapsi olisi onni, lahja ja rikkaus. Yleensä meidät kohdataan ymmärtäväisesti, mutta joskus tulee vastaan suoria kysymyksiä, neuvoja ja vitsailuja. Tahattomasta lapsettomuudesta pitäisi puhua enemmän, että moni ymmärtäisi, että lasten hankkiminen ei ole aina helppoa ja halpaa. Yhteiskunnan tulee tukea myös lasta toivovia, ei vain lapsiperheitä. Kuvassa Marjukka ja hänen puolisonsa. Kuvaaja Eeva-Maria Brotherus.
Elinan perhe
Olemme suomalais-walesiläis-kolumbialainen perhe. Perheeseeni kuuluvat minä, aviomieheni, 7-vuotias adoptiolapsemme sekä mieheni 17-vuotias poika. Lisäksi meillä on suuri tuki isovanhemmista ja lapsen kummista. Adoptioprosessimme kesti kuusi ja puoli vuotta. Vuosiin mahtui epävarmuuden hetkiä ja surua siitä, saammeko kaipaamaamme lasta koskaan. Haaveilin äitiydestä pitkään, ja tunnen nyt suurta kiitollisuutta. On ihana saada seurata lapsen kasvua ja ystävystymistä toisten kanssa. Adoptiolapsen traumatausta tuo monenlaisia haasteita mukanaan, mutta olemme saaneet tukea koulusta ja vertaisilta. Toivomme, että lapsemme saa kasvaa onnellisena erilaisuutta hyväksyvien ihmisten ympäröimänä eikä hän kohtaisi rasismia. Adoptio on upea mahdollisuus tulla lapsiperheeksi. Kuvassa Elina (oik.), hänen puolisonsa ja poikansa. Kuvaaja Eeva-Maria Brotherus.
Emilian perhe
Perheeseemme kuuluvat minä, 5-vuotias lapseni ja puolisoni “Suksenvoitelija”. Kun tapasin Suksenvoitelijan, olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta ja päättänyt aloittaa tien kohti itsellistä äitiyttä. Alusta asti oli selvää, että seikkailumme kulkisi omia polkujaan välillä risteillen ja välillä kulkien omaa suuntaansa, koska määränpäämme olivat erilaiset. Asun lapseni kanssa kahdestaan. Eri kaupungissa asuva Suksenvoitelija on ollut erottamaton osa lapseni elämää aina. Joudumme hyvin usein vastaamaan kysymykseen, miksi emme asu yhdessä, vaikka olemme perhe. Muilla on suuri tarve määritellä meidät. Meille perhemuotomme nimeäminen ei ole oleellista. Vaikka yhteiskunnan silmissä emme ole virallisesti perhe, meille tärkeintä on seikkailla samassa retkikunnassa ja nauttia elämästä ja hyvistä eväistä. Kuvassa Emilia (keskellä) sekä hänen puolisonsa ja lapsensa. Kuvaaja Eeva-Maria Brotherus.
Veeran perhe
Perheeseemme kuuluvat transmies ja cis-nainen -vanhemmat ja poikavauva. Hakeuduimme lahjasoluhoitoihin talvella 2022. Koko maailma pysähtyi, kun lääkäri totesi vappuna 2024, että sykettä ei löytynyt. Olimme juuri edellisellä viikolla nähneet ultrassa sydämen sykkeen. Loppukesällä 2024 tehdystä inseminaatiosta alkoi raskaus, josta saimme poikamme syliimme. Olemme ikuisesti kiitollisia. Hoidot ja keskenmeno olivat todella rankka kokemus, ja toive pikkusisaruksesta on toistaiseksi vielä iso ehkä. Toivomme, että sateenkaariperhettämme kohdellaan samalla tavalla kuin mitä tahansa perhettä. Toivomme suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää jokaiselta jokaista kohtaan. Perheessämme on parasta hyvä meininki ja iso rakkaus, jota saamme myös ystäviltä ja sukulaisilta. Biologia ei ole suora määritelmä perheelle eikä vanhemmuudelle. Kuvassa Veera (vas.), hänen puolisonsa sekä perheen vauva. Kuvaaja Eeva-Maria Brotherus.
Katjan perhe
Minulle perhe ovat vanhemmat, sisarukset avopuolisoineen ja siskontyttö. Kodissani on vain minä. Lapsitoiveen ja lapsettomuushoitojen jälkeen olen pikkuhiljaa oppinut viihtymään omin päin, ja voin nykyään, 9 vuotta hoitojen loputtua, todeta, että lapsettomuus on yleisesti joko neutraali asia tai jopa eräänlainen vapaus. Sinkkuna olen aina viihtynyt. Arkeni on aika rauhallinen ja valoisa, ja lisänä on paljon valonpilkahduksia perheestä ja ystävistä ja muusta sellaisesta.
Kuvassa Katja. Kuvaaja Eeva-Maria Brotherus. //
För mig är familj föräldrar, syskon med sambor och en systerdotter. I mitt hem finns bara jag, och med det trivs jag. Egentid är viktig för mig, och jag har efter barnlängtan och försök lärt mig njuta av ett liv som barnlös och singel.
Att kunna säga att jag trivs för mig själv är skönt. Som singel har jag alltid varit nöjd, men barnlösheten var (och är) en sorg. 9 år efter att vården avslutades känns också den okej. Visst dyker sorgen upp, men inte lika kraftigt. Jag har ett trivsamt och lugnt hem, en vardag med mycket egentid, ett jobb jag trivs med och en familj som finns där, på sina håll. Och vännerna, som en förlängning av familjen.
Det är på många sätt en ljus tillvaro, med starkare glimtar av familj, vänner, meningsfulla sysselsättningar m.m. Och av att trivas med mig själv och det liv jag har. Barnlösheten är med, men rätt neutralt, eller t.om. en frihet.
Bilden föreställer Katja. Fotograf Eeva-Maria Brotherus.
Valokuvaaja Jesse Reponen
Kuvatut perheet: Daryan perhe, Johannan perhe, Roosan perhe, Sallin perhe ja Wilman perhe
Sallin perhe
Perheeseemme kuuluvat äidit Salli ja Annika, 5-vuotias lapsemme Felix, kaksi rescuekoiraa ja kolme kissaa. Arkemme rakentuu perhepäivähoidosta, töistä ja yhdessä vietetystä ajasta. Perhe ei synny vain biologian kautta, vaan tahdosta, rakkaudesta, turvallisuudesta ja sitoutumisesta.
Lapsettomuushoitoihin sisältyi vuosien ajan pettymyksiä. Lopulta koimme valtavan onnen. Sateenkaariparina olemme äärettömän kiitollisia lahjoittajalle sukusoluista.
Perheemme on kohdattu positiivisesti varhaiskasvatuksessa, terveydenhuollossa ja ystäväpiirissä. Joskus kohtaamme hiljaista hämmennystä, mikä tuntuu ulkopuolisuutena. Avoin keskustelu ja tiedon lisääminen vahvistavat kokemusta siitä, että jokainen perhe on yhtä arvokas.
Toivomme kaikki kolme perheeseemme toista lasta.
Annika (vas.), Felix ja Salli. Kuvaaja Jesse Reponen.
Wilman perhe
Perhekäsitykseni on kokenut mullistuksen lapsettomuushoitojen loppumisen, lopullisen lapsettomuuden hyväksymisen ja avioeron myötä. Ystävät ovat nousseet myöhemmällä iällä parisuhdettakin tärkeämmäksi perheeksi. En ole sukulaisteni kanssa niin läheinen kuin ystäväni ja sielunsiskoni Saaran kanssa.
Oli mahtavaa tajuta, että perheitä on monenmoisia ja perheensä saa valita. Tapasimme Saaran kanssa parikymppisinä yhteisen ystävän kautta yökerhossa. On mielettömän arvokasta tämänhetkisessä maailmassa, että asumme kivenheiton päässä toisistamme ja voimme poiketa toistemme luona kylässä milloin tahansa.
Lapsettomuuspolkuni oli lähes kymmenvuotinen vuoristorata. Jos kaikki olisi mennyt toiveiden mukaan, olisi minulla nyt lapsiperhe. Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, että voi olla perhe ilman lapsiakin.
Kuvassa Wilma (vas.) ja hänen ystävänsä Saara. Kuvaaja Jesse Reponen.
Daryan perhe
Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi, vanhemmat ja sisarukset, puolison puolelta tulleet perheenjäsenet sekä sisarusten puolisot, lapset ja vanhemmat. Meillä on perhettä Suomessa, Ruotsissa, Gambiassa, Saksassa, Iranissa, Itävallassa, Filippiineillä ja Australiassa. Parasta perheessäni on eläväisyys.
En osannut kuvitella, että munasoluissani olisi vikaa. Jouduin työstämään ajatusta siitä, etten ehkä saakaan lapsia. Ajatus oli musertava. Kävimme läpi kaksi IVF-hoitoa omilla soluilla ja yhden IVF-hoitokierroksen lahjasoluilla. Meillä oli neljä keskenmenoa. Kesti viisi vuotta ennen kuin saimme lahjasolutyttäremme.
Suomessa usein ajatellaan perhettä ydinperheenä. Perhe tarkoittaa kuitenkin ihmisiä, jotka välittävät ja joista pidetään huolta. Normikäsitykseen voisi auttaa, jos lapsettomuudesta ja solujen lahjoittamisesta puhuttaisi enemmän julkisesti.
Kuvassa Darya (oik.), hänen puolisonsa ja hänen tyttärensä. Kuvaaja Jesse Reponen.
Roosan perhe
Perheeni ydin on pieni ja intiimi. Olemme mieheni ja äitini kanssa tehotrio. Tahattoman lapsettomuuden kokemusta on värittänyt harvinainen, vakava ja parantumaton sairauteni. Olemme eläneet harvinaiserityistä lapsettomuusprosessia hedelmöityshoitoineen vuodesta 2020. Takanamme on seitsemän alkionsiirtoa ja kaksi kemiallista raskautta. Koen äitiyttä jokaista menettämäämme elämän alkua kohtaan. Fyysisesti sylimme on yhä tyhjä. Äitini on suojelusenkelimme, hänellä on oma kokemuksensa lapsenlapsettomuudesta nykyisen mummon roolin rinnalla. Perhekokemuksiini liittyy fyysisiä ja henkisiä menetyksiä. Valittuun perheeseeni kuuluu elämäni ihmisiä – ystäviä ja läheisiä sekä kummilapsia. Perhe ei ole biologiaa, vaan rakkautta ja sitoutumista. Jokaisella on oikeus valita perheensä ja myös toivoa lasta. Yhteiskunnallisesti tarvitsemme yksilöllisempää tukea tahattomasti lapsettomille sekä lasta toivoille. Kuvassa Roosa, hänen puolisonsa, valokuvaaja Jesse ja äitinsä Lissu. Kuvaaja Jesse Reponen.
Johannan perhe
Perheeseemme kuuluu itsellinen äiti ja 2-vuotias tytär sekä hyvin tärkeä ja läheinen mummi ”Momi” ja enot ja täti perheineen. Tämä on täydellinen perheemme. Kesti kauan harkita itsellistä äitiyttä, hakea tietoa ja luopua ajatuksesta ydinperheestä. Lopulta päätös tuntui oikealta ja itsestäänselvältä. Ihmettelin, miksi olen koskaan edes epäröinyt. Koen valtavasti kiitollisuutta sukusolulahjoittajia ja hedelmöityshoitoklinikan henkilökuntaan kohtaan. He ovat sankareita isolla sydämellä! He saivat ihmeitä aikaiseksi. Perheemme on kohdattu hyvin. Toivon, että yhteiskunta ymmärtää, että meidän perheestä ei puutu mikään. Vanhemmuus kasvattaa, mutta niin tekee tahaton lapsettomuuskin. Toivon, että kaikki edes vähän ymmärtäisivät, miltä lapsettomuus voi tuntua. Kuvassa Johanna tyttärensä kanssa. Kuvaaja Jesse Reponen.
Valokuvaaja Viivi Selin
Kuvatut perheet: Jimin perhe, Tuulamarian perhe, Anun perhe ja Sarin perhe
Jimin perhe
Asun yksin, mutta perheeseeni kuuluvat äiti, pikkuveli, isäpuoli sekä hänen lapset ja mummoni sisko. Puoliksi vietnamilaisena minulla on suuri suku ja ihmisiä, joiden kanssa saa tuntea kuuluvansa osaksi jotain suurempaa. Perhe merkitsee yhdessäoloa, rakkautta, turvaa ja välittämistä. Maahanmuuttajan poikana ja seksuaalivähemmistöön kuuluvana miehenä tuntuu, että minulle jaetut kortit elämässä ovat olleet vaikeimmasta päästä. Lapsiperheellistyminen merkitsisi minulle sitä, että olen samanarvoinen kuin metrossa vastapäätä istuva ihminen. Läheiseni ovat suhtautuneet lapsiperhehaaveisiini positiivisesti. Valitettavasti yhteiskunta tuntuu vaan laahaavan hitusen vielä perässä, ja siksi itse haluan olla vaikuttamassa muun muassa ei-kaupallisen sijaissynnytyksen laillistamiseen. Haluan luottaa siihen, että horisontissa häämöttää tulevaisuus, joka mahdollistaisi lapsiperheellistymisen ja vanhemmuuden jokaiselle sitä toivovalle. Kuvassa Jim. Kuvaaja Viivi Selin.
Tuulamarian perhe
Olen 39-vuotias itsellinen äiti. Kaksi- ja puolivuotias lapseni on saanut alkunsa IVF-hoidoilla lahjasiittiöiden avulla. Perheeseen kuuluu myös 8-vuotias havannankoira Venni. Lapseni eno, kummit ja isovanhemmat ovat todella tärkeitä eri tavoin ja olen kiitollinen heille. Perheessämme parasta ovat läheisyyden hetket, hassuttelut, maailman ihmettely, arki ja yhteiset reissut. Näin jo nuorena unia äitiydestä, mutta haave tuntui aikuisenakin todella kaukaiselta. Haavetta varjostivat eri vaiheissa esimerkiksi kumppanin puute tai elämäntilanteet ja endometrioosi. Tahaton lapsettomuus aiheutti voimakkaita tunteita. Nyt kiitän päivittäin äitiyden ihmeestä ja siittiölahjoittajaa uskomattomasta lahjasta, jonka hän antoi meille, jotta minun oli mahdollista yrittää raskautta ja lapseni sai elämän. On ollut ihanaa saada kokea äitiys! Haluan lisätä tietoa puhumalla perhemuodostamme avoimesti. Toivon muiden suhtautuvan perheeseemme yhtenä muiden joukossa. Kuvassa Tuulamaria, Venni-koira ja kaksi- ja puolivuotias lahjasoluihme. Kuvaaja Viivi Selin.
Anun perhe
Ihanaan perheeseemme kuuluvat itsellinen, lyhytkasvuinen Anu-äiti ja valloittavat 2- ja 4-vuotiaat Selma ja Hilma. Myös naapurissa asuva Sari-täti mäyräkoirineen kuuluu hullunkuriseen perheeseemme. Naurua, hupsuttelua, rajatonta rakkautta ja arjen kähinöitä – niistä on meidän perhe tehty. Entinen puolisoni ei halunnut lapsia. Parisuhteen päätyttyä hakeuduin hedelmöityshoitoihin, jotta suurin unelmani, oma lapsi, saattaisi toteutua. Matkalla äidiksi elin tunteita toivosta pelkoon ja hekumasta keskenmenon tuomaan suruun. Useamman vuoden kirjava polku muokkasi minusta entistä määrätietoisemman ja vahvemman. Yhteiskunnallinen suhtautuminen saattaa olla välillä ihmettelevää vammaiseen äitiin. Terveydenhuollon ammattilaiset, ystävät ja sukulaiset ovat aina kohdanneet perheeni ystävällisesti. Elän unelmaani itsellisenä äitinä. Kuvassa Selma (vas.), Anu ja Hilma. Kuvaaja Viivi Selin.
Sarin perhe
Perheeseeni kuuluvat lisäkseni puolisoni, aikuiset lapseni sekä poikani lapset. Olemme olleet naimisissa kymmenen vuotta ja yhdessä 18 vuotta. Tapasimme, kun olin 32-vuotias ja mieheni 21-vuotias. Hän hyppäsi yh-äidin arkeen kasvattamaan hellästi ja ymmärtäväisesti lapsiani, jotka olivat tuolloin 2-, 11- ja 13-vuotiaita. Jaoimme alusta asti arjen, lastenhoidon ja talouden. Halusin antaa rakkaalleni kokemuksen olla biologinen isä. Viiden vuoden yrittämisen jälkeen aloitimme lapsettomuushoidot. Pettymykset lamaannuttivat. En enää kyennyt 35-vuotiaana saamaan lapsia, mutta mieheni ei halunnut lähteä lahjasoluhoitoihin. Lapsenlapset ovat auttaneet lapsettomuuden kivun kanssa. Isän tai isoisän ei tarvitse olla biologinen rakastaakseen. Kuvassa Sari ja hänen puolisonsa Joonas edessä. Takana Sarin lapset Joni (vas.), Joel ja Tonja. Keskellä Joelin lapset Luca ja Lumi. Kuvaaja Viivi Selin.
Valokuvaaja Heidi Vehviläinen
Kuvatut perheet: Marian perhe, Elinan perhe, Mervin perhe ja Siljan perhe
Marian perhe
Perhe on minulle elämäni tärkein turva ja sydämen koti. Siihen kuuluvat avomieheni ja koiramme, äitini, isäni, sisarukseni sekä siskoni lapset. Mukana ovat myös serkkuni ja heidän lapsensa. Perheeseeni kuuluvat myös rakkaat isovanhemmat ja lemmikit, jotka ovat jo poissa, mutta yhä läsnä muistoissani. Minulle perhe ei synny pelkästä lain tai yhteiskunnan määritelmästä, vaan rakkaudesta, läheisyydestä ja jaetusta elämästä. Olen elänyt avomieheni kanssa yhdessä 23 vuotta. Vaikka emme ole naimisissa, olemme olleet toisillemme koti jo yli puolet elämästämme. Perhettäni ovat myös kuusi minulle äärettömän tärkeää ystävää – ihmisiä, jotka kulkevat rinnallani elämässäni ja ovat kulkeneet jo viimeiset 25 vuotta. He eivät ole minulle “kuin perhettä”, vaan he ovat osa perhettäni. Kuvassa Maria (keskellä) ja hänen rakkaat ystävänsä Jyväskylän loisteessa. Kuvaaja Heidi Vehviläinen.
Elinan perhe
Yritimme ex-aviomieheni kanssa saada lapsia vuosia hedelmöityshoitojen ja adoption kautta, mutta terveyteni esti lapsen saamisen. Hankimme koiranpennun, kun ymmärsin, että emme saa lasta. Elämäni onnellisinta aikaa oli koiranpennun hoivaaminen ja kasvattaminen. Siihen haihtui suurin osa lapsettomuussurusta.
Koirani Toffe on perheeni. Rakastamme pelata futista yhdessä! Parasta on vilpitön rakkaus ja kunnioitus toisiamme kohtaan.
Haluaisin yhteiskunnan suhtautuvan minuun ja koiraani normaalina perheenä. Koira on kuntouttanut minua eniten, ja se on todella säästänyt yhteiskunnan rahoja. Ilman koiraa terveyteni olisi paljon huonompi ja joutuisin käyttämään julkisia terveyspalveluja paljon enemmän. Haaveilen, että elämääni tulisi puoliso ja lisää koiraperheenjäseniä.
Kuvassa Elina ja Toffe-koira. Kuvaaja Heidi Vehviläinen.
Mervin perhe
Meillä on kahden aikuisen ja ihanan, eläväisen sileäkarvaisen kettuterrierin muodostama perhe. Olemme olleet yhdessä vuodesta 1998 ja avioliitossa vuodesta 2008. Ajattelimme vajaa kymmenen vuotta sitten, että lapsi tulee, jos on tullakseen. Emme ole lähteneet selvittämään kummassa kenties on vika. Ulkopuoliset ovat kantaneet huolta siitä, että kasvinviljelytilallamme ei ole jatkajaa. Fakta kuitenkin on, että vaikka olisi viisi lasta, kukaan heistä ei ehkä olisi halukas jatkamaan maatalousyrittäjänä. Lapsettomana elämä on tietyllä tavalla ollut helppoa. Olemme pystyneet lähtemään reissuille lyhyellä varoitusajalla sekä keskittymään harrastuksiimme. Käyn lähes viikoittain töissä Helsingissä ja meillä molemmilla on monia luottamustehtäviä. Aika ajoin tulee suru, vaikka kaikki asiat ovat hyvin. Haaveilen kummilapsesta, jolle voisin antaa aikaani. Kuvassa Mervi, Esa ja Alfons-koira. Kuvaaja Heidi Vehviläinen.
Siljan perhe
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kohta 40 vuotta. Olemme käyneet läpi pitkän yritysten ja epäonnistumisten tien hedelmöityshoitoineen. Suureksi suruksemme emme saaneet yhteisiä lapsia.
Mieheni oli tavatessamme kolmen lapsen yksinhuoltaja. Nyt hänellä on jo monta lapsenlasta ja lapsenlapsenlapsi. He ovat osa perhettäni, mutta tunnen ajoittain ulkopuolisuutta.
Toinen perheeni on vanhempani ja siskoni poikineen. He ovat suuri voimavarani. Parasta on tuttuus, muistojen jakaminen ja yhteys ilman sanoja.
Minulla on paljon rakkaita perheenjäseniä, mutta samalla tunnen ajoittain olevani täysin yksin, ilman perhettä. Koska minulla ei ole kerrottavaa lapsista tai lapsenlapsista, minut usein sivuutetaan perhejuhlissa mitä kuuluu -fraasien jälkeen. Koen, että lapsettomana en ole kiinnostava omana itsenäni.
Kuvassa Silja. Kuvaaja Heidi Vehviläinen.
Kiitos
Kiitos Simpukan vapaaehtoisille kuvattaville ja valokuvaajille!
Kiitos
Kiitos Simpukan valokuvanäyttelyn yhteistyökumppaneille!