Elinan tarina – Simpukan valokuvanäyttely

“Minua ja koiraani yhdistää jalkapallo. Olen myös tehnyt vapaaehtoistyötä jalkapalloseura Gnistanin kanssa, ja koirani on ollut mukana virallisissa palavereissa. Kumpikin rakastamme pelata futista! Itse en nyt pysty niskavammani takia. Ainoastaan leppoista kävely- tai minilenkkeilyfutista koirani kanssa. 

Minulla on kuvia ja videoita paljon, joissa koirani leikkii ja pelaa jalkapallon kanssa. Ne ovat aika harvinaisia, kuulemma. Moni tuttuni ja tuntematonkin on yllättynyt ja jäänyt ihmeissään katsomaan ja hymyilemään, kun näkee, miten koirani pystyy ´pelaamaan´ jalkapalloa.

Asun yksin koirani kanssa, se on perheeni. Tosin lapsuudenperheestäni ovat elossa vielä isäni ja siskoni. Siskoni tosin asuu Ruotsissa, joten aika yksinäistä välillä on elämä, vaikka olen tosi sosiaalinen ihminen. 

Terveyteni menetin kolmessa eri lumilautailuonnettomuuksissa noin 20 vuotta sitten, ja olen työkyvytön. Olen ollut jo noin 17 vuotta työkyvytön. Vapaaehtoistyötä teen silti säännöllisesti, terveyteni sallimissa rajoissa. 

Yritimme ex-aviomieheni kanssa saada lapsia vuosia. Myös hedelmöityshoidot käytiin läpi ja myös adoptioprosessi, joka myöskään ei mennyt läpi. Syynä olivat vähäiset yhteistulot, ja krooninen migreeni, vanha niskavamma ja muka liian heikko terveys. Näiden jälkeen olikin sitten jo lähes kaikki ikävät tunteet jo melkeen läpikäyty, suru, masennus, katkeruus ja  liityin Simpukka-järjestöön ja yritin vain hyväksyä tilanteeni. 

Silloisen aviomieheni kanssa hankimme koiranpennun, kun ymmärsin, että lasta emme enää saa…. Oma ikäkin tuli jo vastaan ja ei ollut rahaa enää uusiin hedelmöityshoitoihin.   Koiranpentu oli elämäni paras päätös, ja siihen haihtui suurin osa loppusurusta lapsettomuuteen. Nythän minulla olikin se kauan kaivattu ´oma lapsi´, koiranpentu, jota sain hoivata ja rakastaa. 

Elämäni onnellisinta aikaa oli koiranpennun hoivaaminen ja kasvattaminen. Terveytenikin alkoi parantumaan todella paljon, vaikkakin pikkuhiljaa, koiraa hoitaessa. Koirani pelasti henkeni ja elämäni monin tavoin. Ja myös ystäväni, naapurini ja sukulaiseni olivat onnellisempia, kun hyvää energiaa tulvi koiran ansiosta joka suuntaan. 

Koira on kuntouttanut minua eniten. Ilman koiraa terveyteni olisi paljon huonompi ja joutuisin käyttämään julkisia terveyspalveluja todella paljon enemmän. Muuten tämä yhteiskunta suhtautuu jo paljon paremmin koiraperheisiin: moniin esimerkiksi ruokakauppoihinkin, tapahtumiin ja kahviloihin ja fysioterapiaan saa jo ottaa koiran mukaan. Se helpottaa huomattavasti koiran yksinhuoltajan elämää. Varsinkin, kun terveys ei salli käydä sekä asioilla, kaupassa ja vapaaehtoistöissä ja myös vielä erikseen pitkillä koiralenkeillä. Tämä kaikki samana päivänä tai samalla viikolla olisi ihan liikaa. Koiran lenkitysapua kyllä saan välillä sukulaisilta ja ystäviltä. 

Perheessä parasta on koirani ja minun välinen vilpitön rakkaus ja kunnioitus toisiamme kohtaan. Ja perusarki, elämän pienet asiat, mistä molemmat nautimme. Migreenittömät päivät myös parasta sekä luonto, koirapuistot, naapureiden auttaminen ja vapaaehtoistyö senioreiden parissa. Siellä koirani usein mukana ja vanhukset tykkäävät todella paljon koirastani ja ovat hyviä ystäviä jo keskenään.  Siis seniorit ja koirani! 

Perhekäsitykseni ei ole oikeastaan muuttunut. Olen aina pitänyt ´pienperheitä´, esimerkiksi parisuhteita ilman lapsia tai koiraperheitä ilman lapsia, normaalina perheinä. Ja koiriakin aina olen pitänyt perheenjäseninä, vaikka nykyinen koirani on minun ensimmäinen koira. Lapsuudenperheessäni ei ole ollut koiraa tai kissaa ikinä. 

Toiveeni olisi tottakai vielä oma ihmislapsi, mutta kaikkien haaveiden ei täydy toteutua ollakseni onnellinen. Tiedän, että ihmislapsia ei varmastikaan enää siunaannu, eikä näin ollen lapsenlapsia… Mutta jos perheeseeni siunaannuisi uusi mies ja parisuhde tai avioliitto sekä lisää koiraperheenjäseniä, niin sehän olisi jo haaveiden täyttymys. Siitä unelmoin nyt eniten, koska se on varmaankin myös realistisin unelma.”   

Teksti Elina. Kuvassa Elina ja Toffe-koira. Kuvaaja Heidi Vehviläinen.

Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita -valokuvanäyttely

Elinan tarina on osa Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita -valokuvanäyttelyä, joka kertoo 18:n tahattomasti lapsettoman perheen tarinan. 

Valokuvatut henkilöt kertovat kuviensa ja tarinoidensa avulla, keitä heidän perheisiinsä kuuluu, millainen lapsettomuuden polku heillä on ollut, miten lapsettomuuskokemus on vaikuttanut heidän perhekäsityksiinsä sekä miten he toivovat yhteiskunnan suhtautuvan heidän perheisiinsä. 

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n digitaalisessa valokuvanäyttelyssä on mukana lasta toivovia ja lapsen saaneita sekä lopullisesti lapsettomia, joilla lapsen saamisen yrittäminen on täysin ohi eikä syvästä toiveesta huolimatta lasta tullut perheeseen mitään reittiä. 

Mukana on yksin, puolison kanssa ja lemmikin kanssa asuvia henkilöitä. Lapsiperheellistyneistä on mukana nais-miespareja, sateenkaaripareja ja itsellisiä vanhempia. Lapsiperheissä lapset on saatu syliin uusperheellistymisen, adoption tai lahjasoluhoitojen avulla. Näyttely laajentaa perhekäsitystä myös ystävistä muodostuvien perheiden kuvilla. 
Itsekin tahattoman lapsettomuuden kokeneet valokuvaajat Eeva-Maria Brotherus, Jesse Reponen, Viivi Selin ja Heidi Vehviläinen kuvasivat henkilöt alkuvuodesta 2026 eri puolilla Suomea. Valokuvaajat osallistuivat kampanjaan vapaaehtoistyönä.

Tutustu valokuvanäyttelyyn sivulla Simpukan valokuvanäyttely.

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry on tahattomasti lapsettomien ja lahjasoluperheiden yhteisö ja asiantuntijaorganisaatio, joka edistää tahattomasti lapsettomien ja lahjasoluperheiden asemaa tiedon, tuen ja vaikuttamisen keinoin. Simpukan tavoitteena on, että Suomessa jokainen tahattoman lapsettomuuden kohtaava saa apua ja tukea. 

Tue Simpukan työtä liittymällä Simpukan jäseneksi. Lue lisää: Simpukan jäsenyys.