Sarin tarina – Simpukan valokuvanäyttely
“Olen 50-vuotias nainen, kolmen aikuisen lapsen äiti. Lapset ovat 31-, 29- ja 20-vuotiaita. Puolisoni kanssa olen ollut naimisissa 10 vuotta ja yhdessä 18 vuotta.
Tapasimme, kun olin 32 ja hän 21. Mieheni hyppäsi 21-vuotiaana yh-äidin arkeen ja kasvattamaan lapsiani, joiden iät olivat silloin 13, 11 ja 2 vuotta. Niin käsittämätöntä kuin se olikin, oli hän epäitsekkäin, hellin, ymmärtäväisin ja rakastavin isäpuoli lapsilleni, joilla oli jo omat isänsä.
Hän opiskeli, teki töitä ja osti meille omakotitalon, jossa mahduimme kaikki viisi asumaan. Taloudellinen tuki ja kulujen jakaminen oli hänelle alusta asti selvää. Hän vastasi kuluista minun opiskellessani lähihoitajaksi ja itse tein töitä hänen lomautuksen ja opiskelun ajan.
Minun ei tarvinnut kolmivuorotyön vuoksi pitää pienintä lastani yöhoidossa päiväkodissa, koska hän kantoi vastuun tyttärestäni ja pojistani. Mieheni perhe suhtautui alkuun epäillen, hänen isovanhempansa varsinkin. Koin tulleeni välittömästi hyväksytyksi lapsineni anopin ja appiukon luona. Jännitin ekaa tapaamista viikkoja.
Menimme kihloihin 2008 ja puheissa ja ajatuksissa kävi usein vielä yhden lapsen hankkiminen. En itse kaivannut enää vauva-arkea, mutta olin halukas antamaan rakkaalleni kokemuksen olla biologinen isä. Halusin enemmän kuin mitään antaa hänelle biologisen lapsen. Koin myös vuosia painetta hänen äitinsä puolelta asiasta.
Aloitettuamme lapsettomuustutkimukset, viiden vuoden yrittämisen jälkeen, olin jo loppu niin henkisesti kuin fyysisesti. Päivät, kierrot, vuodot, lämmön mittaukset, ovulaatio- ja raskaustestit. Hakkasin niihin rahaa älyttömästi.
Pettymykset pettymysten perään lamaannuttivat niin mielen kuin toivon. Lopulta lapsettomuusklinikalla oli ainoa toiveemme luovutettu munasolu. Käytännössä 50 prosenttia miestäni ja 50 prosenttia randomia naista. Katseltiin lomaketta mihin laitettaisiin rasti ja mihin ei. Olin valmis, mieheni ei. Muistan, miten itkin nepalilaisessa ravintolassa Turussa ja koin itseni täysin mitättömäksi.
Koen, että miehelleni lapsettomuus oli ehkä helpompi kuin minulle tehdä hänet lapsettomaksi. Vika oli siis minussa, kroppani ilmoitti jo 35-vuotiaana olevansa caput lisääntymisen suhteen. Elämä pyöri teinipoikia ja prinsessaa yhdessä kasvattaen.
Vuonna 2015 oli häiden aika. Muistan keskustelleeni mieheni kanssa useaan kertaan suhteemme lapsettomuudesta. Hyväksyykö hän asian, kaivaako se hänen mieltään myöhemmin, kaduttaako suhde minuun? Olen nainen, joka ei pystynyt antamaan hänelle biologista lasta. Hän sanoi silti tahdon. Yksi elämäni kohokohdista.
Vuosi häidemme jälkeen vanhin poikani sai pojan ja muutama vuosi myöhemmin tyttären. Olemme olleet läsnä heidän elämässään alusta asti. Heidän kanssaan vietetty aika on mieletöntä. Koemme molemmat, että lastenlapset ovat auttaneet yhteisen lapsettomuuden kivun kanssa enemmän kuin mikään.
Koen vahvasti näin 18 vuoden yhdessäolon jälkeen, että näin oli tarkoitettu. Isän ei aina tarvitse olla biologinen rakastaakseen tai välittääkseen. Joillakin ihmisillä on vain suuri sydän ja taito rakastaa. Olen ikuisesti kiitollinen miehelleni kaikesta, mitä hän on tehnyt perheeni eteen. Vannon, että lapseni ovat samaa mieltä.
Teksti Sari. Kuvassa Sari ja hänen puolisonsa Joonas edessä. Takana Sarin lapset Joni (vas.), Joel ja Tonja. Keskellä Joelin lapset Luca ja Lumi. Kuvaaja Viivi Selin.
Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita -valokuvanäyttely
Sarin tarina on osa Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita -valokuvanäyttelyä, joka kertoo 18:n tahattomasti lapsettoman perheen tarinan.
Valokuvatut henkilöt kertovat kuviensa ja tarinoidensa avulla, keitä heidän perheisiinsä kuuluu, millainen lapsettomuuden polku heillä on ollut, miten lapsettomuuskokemus on vaikuttanut heidän perhekäsityksiinsä sekä miten he toivovat yhteiskunnan suhtautuvan heidän perheisiinsä.
Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n digitaalisessa valokuvanäyttelyssä on mukana lasta toivovia ja lapsen saaneita sekä lopullisesti lapsettomia, joilla lapsen saamisen yrittäminen on täysin ohi eikä syvästä toiveesta huolimatta lasta tullut perheeseen mitään reittiä.
Mukana on yksin, puolison kanssa ja lemmikin kanssa asuvia henkilöitä. Lapsiperheellistyneistä on mukana nais-miespareja, sateenkaaripareja ja itsellisiä vanhempia. Lapsiperheissä lapset on saatu syliin uusperheellistymisen, adoption tai lahjasoluhoitojen avulla. Näyttely laajentaa perhekäsitystä myös ystävistä muodostuvien perheiden kuvilla.
Itsekin tahattoman lapsettomuuden kokeneet valokuvaajat Eeva-Maria Brotherus, Jesse Reponen, Viivi Selin ja Heidi Vehviläinen kuvasivat henkilöt alkuvuodesta 2026 eri puolilla Suomea. Valokuvaajat osallistuivat kampanjaan vapaaehtoistyönä.
Tutustu valokuvanäyttelyyn sivulla Simpukan valokuvanäyttely. Näyttely on avoinna Simpukan verkkosivuilla 9.5.–31.12.2026.
Lapsettomien yhdistys Simpukka ry
Lapsettomien yhdistys Simpukka ry on tahattomasti lapsettomien ja lahjasoluperheiden yhteisö ja asiantuntijaorganisaatio, joka edistää tahattomasti lapsettomien ja lahjasoluperheiden asemaa tiedon, tuen ja vaikuttamisen keinoin. Simpukan tavoitteena on, että Suomessa jokainen tahattoman lapsettomuuden kohtaava saa apua ja tukea.
Tue Simpukan työtä liittymällä Simpukan jäseneksi. Lue lisää: Simpukan jäsenyys.