Suurin niistä on… toivo

Tarinoita lapsettomuudesta: lapsitoive.

“Onko se lopullista?” äitini kysyy ja tuijottaa minua huolestuneena. Olen juuri kertonut hänelle, että kärsimme lapsettomuudesta. Hän kai tulkitsee itkuni luopumiseksi. “Kyllähän toivoa aina on, eikö niin?”

Toivoa, niin. Juuri sitä vihaan eniten.

Lapsettomuus on kuin kivulias peräpukama. Se estää istumasta suorassa. Vaikka välillä pystyisi pieneksi hetkeksi unohtamaan sen olemassaolon, kyllä se jaksaa muistuttaa itsestään jatkuvasti. Ja yleensä avokämmenellä.

Lapsiaiheista jaarittelevat

Kahvilaan mennessä valitsen paikan mahdollisimman kaukana lastenrattaiden mafialta, mutta päädyn vahingossa istumaan pöytään, jonka vieressä isoäidit päivittävät kuulumisia lastensa ja lastenlastensa viimeisistä toilailuista. He pohtivat sitä, miten usein kehtaa kieltäytyä jatkuvista lastenvahdintapyynnöistä. Käperryn hörppimään kahvini mahdollisimman nopeasti ja liukenen paikalta.

Hammaslääkäri kääntää tuolin vaaka-asentoon ja kysäisee samalla, olenko raskaana. Pienen pieni toivo ehtii kaivertaa tiensä tajuntaani, yhdyntä oli kyllä oikeaan aikaan, mutta kuukautisten aika on vasta ensi viikolla. Jos sittenkin…? Mitä jos olenkin, mutta vastaan nyt kieltävästi? Voisiko sillä olla vaikutusta mihinkään? Tunnistan silti realiteetit, joten vastaan “en”. Teinkö sen tarpeeksi nopeasti, vai jääkö lääkäri ihmettelemään, kyselemään lisää? Tämä on puheliasta sorttia, en halua selittää tuntemuksiani suu täynnä tuppoja. Onneksi hammaslääkäri siirtyy puhelemaan hoitajalle.

Toivo kannattelee ja vie voimat

Toivo on kaameaa. Se toisaalta kannattelee, toisaalta vie kaikki voimani. Ne pari viikkoa ennen kuukautisia ovat toivontäyteisiä. En voi olla suomatta itselleni sitä pientä toivonkipinää, mutta se roihahtaa aina täydeksi infernoksi. Ehkä olen jo raskaana. Välttelen varmuuden vuoksi lakritsia ja kofeiinia, syön raskausvitamiineja. Lapsettomuuden ajatukset ovat muutenkin koko ajan läsnä, kannan niitä harteillani raskaana kuormana. Minun on pakko ajatella positiivisesti, pakko pitää toivoa yllä. Jospa tällä kertaa onnistuisi.

Ei onnistu. Kellontarkasti tunnen mahassani tuttuja kramppeja. Kehoni toimii autopilotilla, ei sitä kiinnosta vaikka kuinka pumppaisi spermaa sisään. Ulos vain kaikki, suursiivouksen aika.

Pienenä pelasin tietokonepelejä. En osannut, “game over” vilkkui ruudulla ja palauduin alkuun. Jostain syystä mietin sitä, kun makaan itkun jälkeen lattialla sikiöasennossa. Tässä on jotain samaa. Riippumatta siitä, kuinka paljon yritän, keskityn, toivon tai teen asioita oikein, palaudun aina alkuun. Ja tässä ei ole edes kehittymisen mahdollisuutta. Joko se onnistuu tai sitten ei. Ei ole välitasoja, joihin voisi tähdätä. Se on kaikki tai ei mitään. Ja nyt se on ollut jo niin usein “ei mitään”.

Seuraavana päivänä työkokouksessa työkaverini kertoo onnellisena jäävänsä piakkoin äitiyslomalle. Se tarkoittaa työn uudelleen organisointia myös minun suuntaani. Kaikki näyttävät olevan niin haltioissaan, onnellisia hänen puolestaan. “Voi kuinka ihania uutisia!”, jo isovanhempi-ikään ehtineet rouvat uhkuvat, puhkuvat ja sirkuttavat, aivan kuin vauvoja ei olisi vielä koskaan maailmaan syntynyt. Minäkin hymyilen ja onnittelen häntä esikoisesta samassa kuorossa. Tosin puren samalla poskea ja huulta niin kovaa, että veren maku leviää suuhuni. Jostain syystä se tuntuu hyvältä. Liukenen taka-alalle ikkunan ääreen ja alan laskea parkkipaikalla näkyviä autoja. Neljä punaista, viisi mustaa – vai onko tuo sininen? Kaksi valkoista. Lokkeja. Hauska pilvi. Jahas, työkokous jatkuu.

“Sallitaanko evästeet?” -teksti lävähtää ruudulle jälleen kerran. Tunnollisesti käyn kieltämässä ne. Se tosin tarkoittaa sitä, että Googlen algoritmit, jotka kyllä tietävät minun olevan niukin naukin hedelmällisessä iässä oleva nainen, työntävät ruudulle sisältöä, jonka ne kuvittelevat kiinnostavan minua. Ja koska kukaan hedelmällisessä iässä oleva nainen ei voi olla olematta kiinnostunut lastenrattaista ja -vaatteista, niitä saamani pitää. Onneksi mainosasetusten muokkaaminen ja tarkoituksellinen surffailu erilaisilla minua kiinnostavilla sivustoilla evästeiden kanssa auttaa vähentämään lisääntymisen ihanuuden evankeliumia feedeissäni.

 Oven raottaminen pikkiriikkistä toivoa varten

Silti tulevaisuus näyttäytyy edessäni vain harmaana. Kuukaudet toistuvat samalla kaavalla. Kuukautisten jälkeen alan laskea päiviä. Sitten seuraavat ovulaatiotestit, pakotetut yhdyntäaktit sopivina päivinä (muuta seksiä suhteessa ei enää olekaan) ja parin viikon aika, jolloin on pakko raottaa ovea pikkiriikkisen toivoa varten. Jos tällä kertaa onnistuisi, milloin vauva syntyisi, keväällä vai syksyllä? Joulukuu on ikävä kuukausi, kun sitten on aina luokan pienin. Milloin jäisin äitiyslomalle, miten se vaikuttaisi töihin? Täytyy selvittää perhevapaat, eikös niihin tullut jokin muutos tässä joku aika sitten?

Noiden parin viikon aikana voin leikkiä edes hetken olevani äiti. Se onkin ainoa, mitä saan. Sitten tulevat kuukautiset. Itku, masennus, loputon väsymys. Luopumisen tuska ja suru, kun synnyttää alkamattoman lapsensa verenä joka kuukausi yhä uudelleen. Takaisin lähtöruutuun. Jospa tällä kertaa tärppäisi. Alan katsella kalenteria, mihin kohtaan ovulaatio tällä kertaa asettuu, viikonloppuun vai viikolle? Sama rinki toistuu kuukaudesta toiseen.

“Onko se lopullista?” äitini toistaa minua edelleen huolestuneesti katsellen. “Eikö toivoa ole?”

Niin, äiti, kyllä toivoa aina on. Valitettavasti. Sehän se juuri syö minut sisältä, hitaasti ja vääjäämättä. Siihen takertuu, koska vaihtoehtoja ei ole, irti päästäminen olisi vielä pelottavampaa. Olen hitsannut oman identiteettini tiukasti kiinni siihen, toivoon. Se tarkoittaa, että tämä noidankehä ei välttämättä lopu koskaan.

Nimimerkki Stella Maris

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry

Simpukka ry:n vuoden 2024 teemana on Tahattomasti lapsettomana Suomessa. Simpukka kerää ja jakaa vuoden 2024 ajan tahatonta lapsettomuutta kohdanneiden kirjoituksia, jotka liittyvät yhteiskuntaan. Voit kirjoittaa omista kokemuksistasi, mielipiteitäsi tai kannanottojasi.