Keskenmeno on ihmiselämän kokoinen menetys, joka voi jättää jälkensä

Keskenmeno on valitettavan yleinen päätös raskaudelle. Todetuista raskauksista vähintään 15-25 prosenttia menee kesken, eli käytännössä hyvin monella naisella on kokemus raskauden keskeytymisestä. Aihe on viime vuosiin asti ollut kuitenkin hyvin vähän keskusteltu ja usein lähipiiriltäkin suojeltu salaisuus, johon on liittynyt häpeän, syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksia.

Lääketieteellisesti etenkin varhaisraskauden keskenmenot taas hahmottuvat yleensä hyvin hoituviksi raskauden komplikaatioiksi, joiden medikaalisen hoidon jälkeen ihmisten on oletettu toipuvan kokemuksesta ongelmitta suhteellisen nopeasti. 

Menetyksen kokeneelle naiselle ja kumppanille keskenmeno ei kuitenkaan koskaan ole rutiinia. Jokaiselle raskautta toivovalle ne maagiset kaksi kaksi viivaa tikussa edustavat väistämättäkin ihan oikeaa ihmistä ja uutta perheenjäsentä. Ihmismieli alkaa hyvin nopeasti raskauden toteamisen jälkeen luoda mielikuvia tulevasta vauvasta ja elämästä hänen kanssaan, vaikka odottaja kuinka pyrkisi tietoisesti jarruttelemaan innostusta ja malttamaan mielensä raskauden toiselle kolmannelle asti. Lasta toivova kiintyy mielessään lapseen ja on hyvää matkaa tiellä vanhemmuuteen jo varhaisilta raskausviikoilta lähtien, vaikka mielen sisäisen prosessin etenemistä kuinka yrittäisi järjen tasolla jarrutella.

Keskenmeno on näin ollen todellinen menetyskokemus, jossa odottajalle mielikuvissa jo monesti hyvin tarkasti piirtynyt ja tärkeäksi muodostunut lapsi otetaan pois. Viime aikoina on myös vihdoin alettu herätä siihen tosiasiaan, että keskenmeno on yhtä lailla menetys myös lasta toivovalle puolisolle, vaikka hän ei tapahtunutta ole kehossaan kokenutkaan.

Keskenmeno on usein erityisen kivulias kokemus tahattomasti lapsettomille, joilla toive lapsesta on voinut elää mielessä jo vuosia ja raskauden alkuun saaminen ei millään muotoa onnistu ilman lapsettomuushoitoja. Tällöin lohtua ei anna edes mahdollisuus siitä, että uusi raskaus voisi alkaa spontaanisti nopeastikin ja tuoda uutta toivoa tilanteeseen. Toistuvia keskenmenoja kokevat taas ovat pidemmän päälle tahattomasti lapsettomia, joilla raskaudet kyllä alkavat, mutta päättyvät ennenaikaisesti suruun.    

Keskenmenojen psyykkisistä vaikutuksista tiedetään, että moni nainen kokee menetyksen jälkeen surun ohella ahdistus- ja masennusoireita. Aivan viime vuosina on tutkimuksissa alkanut vahvistua myös se, että varhaisenkin keskenmenon jälkeen varsin moni nainen kärsii pidempiaikaisesta traumaattisesta stressireaktiosta, johon kuuluu mm. ylivireyttä, tapahtuneen mieleentunkeutumista, uudelleen kokemisen oireita, tapahtumasta muistuttavien tilanteiden välttelyä, univaikeuksia ja voimakasta pelkoa tapahtuneen toistumisesta.

Osalla keskenmenon kokeneista traumaattisen stressin oireet todennäköisesti helpottuvat ajan myötä etenkin, jos vanhemmuus myöhemmin mahdollistuu uuden raskauden myötä odotetusti. On kuitenkin myös mahdollista, että traumaoireiden myötä lasta toivovat alkavat empiä uuden raskauden yrittämistä menetyksen toistumisen pelossa tai psyykkiset oireet jatkuvat uuden raskauden aikana ja vaikeuttavat tällöin odottajan valmistautumista vanhemmuuteen.

Keskenmenon jälkeen psyykkisesti oireilevat tulisikin tunnistaa nykyistä paremmin terveydenhuollossa ja tarjota lasta toivoville niitä tuki- ja psykoterapiamuotoja, joita muillekin traumaattisen menetyksen kokeneille on Käypä hoito -suosituksenkin mukaan syytä tarjota. Oikeanlaisen terapeuttisen tuen avulla jumiutunut suruprosessi saadaan usein etenemään niin, että oireilu ei enää haittaa elämää, jolloin myös mahdolliseen uuteen raskauteen ja vanhemmuuteen vapautuu voimavaroja.    

Keskenmenon psyykkisten jälkivaikutusten arviointi ja hoito on Suomessa valitettavasti edelleen hyvin vaihtelevaa eikä kansallisia toimintaohjeita hoitopolun suhteen ole olemassa. Tästä syystä keskenmenon kokeneiden on hyvä tietää menetyksen mahdollisista psyykkisistä jälkivaikutuksista, jotta he uskaltaisivat tarvittaessa itse ottaa yhteyttä psyykkistä tukea tarjoaviin tahoihin ja vaatia hoitoa, vaikka sitä ei heille automaattisesti kysymättä tarjottaisikaan.

Mirka Paavilainen

Psykologi, psykoterapeutti