Miehen lapsettomuus: "Pelkäsin, että vaimo jättää minut"

Tahattomasti lapseton mies kirjoitti Simpukka-lehdelle kokemuksiaan tahattomasta lapsettomuudesta ja pitkistä hedelmöityshoidoista ennen isäksi tulemista. Miehen lapsettomuustarina on julkaistu ensin Simpukka-lehdessä 2/2026. Kuvapankkikuva Pexels.

Elettiin alkuvuotta 2021, kun sain koko elämääni muuttaneen puhelun.

Olimme vaimoni kanssa olleet siinä vaiheessa yli kymmenen vuotta yhdessä ja meillä oli ollut lapsitoive jo useamman vuoden ajan. Vaimo oli jo alkanut miettimään, mitä jos ei saadakaan ikinä lasta ja totesi pariin otteeseen, ettei pärjäisi, jos näin kävisi. Vaimoni oli myös jostain saanut päähänsä, että vika olisi hänessä. Todellisuus olikin jotain ihan muuta.

Vuonna 2020 päätimme, että nyt asialle on alettava tekemään jotain. Yritimme ilmoittautua tutkimuksiin, mutta korona viivästytti sinne pääsyä. Lopulta vuoden 2021 alussa tutkimukset alkoivat minun osaltani. Kävin antamassa julkisella lapsettomuusklinikalla siemennestenäytteen, josta sitten soitettiin tulokset.

Siittiöitä oli näytteessä pyöreä nolla. Ei yhden yhtä. Onneksi olin etätöissä puhelun saadessani, vaikka siinä hetkessä en todellakaan tajunnut asian laajuutta. Näin jälkikäteen jäi sellainen fiilis, ettei lääkärikään oikein käsittänyt, kuinka iso asia tässä oli kyseessä. Asia kerrottiin hieman tylyllä tavalla.

Puhelu oli täysi shokki. En tajunnut mistään mitään ja alkuun ajatukset olivat omassa terveydessäni. Vaimoni ymmärsi heti asian laajuuden ja suri tilannetta. Tutkimukseni jatkuivat, ja elin puolen vuoden ajan siinä uskossa, että minulta ei löydy yhden yhtä siittiötä. Aloimme jo puhumaan vaimoni kanssa lahjasoluhoidoista.

Lopulta minulle tehtiin kiveksen biopsia, jossa löydettiin siittiöitä ilmeisesti suht. normaali määrä. Yhtäkkiä kaikki näyttikin olevan normaalisti. Mikään muukaan tutkimus ei antanut tilanteelle selittävää syytä, kaikki oli ok. Kivesbiopsian tulos oli helpottava.

Pilaanko vaimon lapsihaaveet?

Lähes heti puhelun jälkeen mieleeni hiipi pelko. Pelko siitä, että vaimo jättää minut. Vaimolla kun oli kaikki kunnossa ja minussahan se vika on, niin miksi hän jäisi suhteeseen? Miksi hän lähtisi rankkoihin hoitoihin? Onnistunko pilaamaan vaimon lapsihaaveet? Onko minulla mitään oikeutta olla hänen kanssaan?

Nämä olivat lähes jatkuvat kelat, jotka pyörivät päässäni. Vaikka vaimoni aina toisti, että rakastaa minua ja haluaa kaikesta huolimatta olla kanssani, niin se ei tarjonnut lopullista irtipäästöä pelolle. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että minun olisi pitänyt pystyä kohtaamaan asia tunnetasolla. Puhuminen kyllä auttoi, mutta se ei yksistään pystynyt ratkaisemaan ongelmaa. Välillä pelko lähes unohtui, mutta aina pikkuhiljaa se hiipi takaisin ja aloin tuntemaan jo liian tutun kuristuksen kurkulla.

Peloista huolimatta meillä alkoi HUS:ssa IVF-hoidot alkuvuodesta 2022. Siellä todettiinkin, että me joudumme suoraan kaikista rankimpiin hoitoihin, kiva. Ja pitkään jonotettiin tässäkin kohtaa.

Ensimmäisen IVF-hoidon jälkeen me kummatkin ajattelimme, että ei enää ikinä uudestaan. Oli ihan helvetin rankkaa. Vaimo sai varmaan kaikki haittavaikutukset hormoneista, niin fyysiset kuin henkiset.

Vaimoltani saatiin ihan hyvä määrä alkioita kerättyä, mutta ne hedelmöittyivät aika heikosti. Jonotimme noin vuoden verran seuraavaa IVF-hoitokierrosta, johon pääsimme loppukesästä 2023. Tällä kertaa hoito toteutettiin vielä isommilla hormoniannoksilla.

Tuntui, että maailma romahtaa

Munasolukeräyksessä saatiin tuplamäärä kypsiä munasoluja ensimmäiseen kertaan verrattuna. Toivo heräsi taas, että nyt saadaan varmasti paljon alkioita. No eipä käynyt niin. Tässä vaiheessa päätimme, että seuraava askel on mennä yksityiselle ja lahjasoluhoitoihin. Syystä tai toisesta isosta määrästä munasoluja ei saatu juuri yhtään alkioita. Oliko sitten syynä ICSI-menetelmä, jossa siis yksi siittiö laitetaan munasoluun vai onko syynä siittiöt tai jokin muu syy.

Kaiken kaikkiaan saatiin kahdesta IVF-hoidosta muutama alkio. Viimeinen oma alkio siirrettiin alkuvuodesta 2024, ja ihme kyllä raskaustesti näytti positiivista. Se ilo ja innostus jatkui vain hetken kääntyäkseen suruun ja epätoivoon keskenmenon myötä. Tähän hetkeen osui elämässä muutama muukin iso suru. Tuntui, että maailma romahtaa.

Päätös lähteä lahjasoluhoitoihin oli samalla helppo ja vaikea. Omilla soluilla hoidot tuntuivat olevan alusta asti pään hakkaamista seinään. Ei tiennyt murtuuko ensin pää vai seinä. Tuntui järjettömältä jatkaa näin rankkoja hoitoja niin, että on mahdoton uskoa onnistumiseen.

Joku syy oli oltava, että alkioita ei saada. HUS:ssa meidän todettiin olevan väliinputoajia, sillä siellä ei päästy lahjasoluhoitoihin. HUS:n jonoissa tuntui siltä, että tässä osuu eläkeikä vastaan ennen kuin tapahtuu mitään. Meille oli tässä kohtaa ainoa vaihtoehto mennä yksityiselle. Ja se kannatti.

Päästiin jopa kokeilemaan inseminaatioita. Useampi niitä kokeiltiinkin, mutta ei onnistunut. Lopulta päädyttiin vielä yhteen IVF-hoitoon. Hoito oli huomattavasti kevyempi kuin julkisella. Lääkäri oli erikseen suunnitellut hoidon ja lääkkeet, ja totesi heti vaimolle, että sinulla on ollut epäsopivat hormonit aiemmilla kerroilla.

Munasoluja saatiin kerättyä taas todella paljon ja kaikeksi onneksi nyt niistä hedelmöittyi suurin osa. Reilu 90 prosenttia alkioista päätyi viiden tai kuuden päivän ikäisinä blastokystivaiheen alkioina pakkaseen. Tulos oli parempi kuin olisi ikinä voinut ajatella.

Itsellä oli hieman ollut ajatuksia siitä, että oliko päätös lähteä lahjasoluhoitoihin oikea. Tämä tulos todisti huolen turhaksi. Meille kummallekin tuli jo lähes kokonainen helpotuksen huokaus: nyt me tullaan onnistumaan.

Lopulta ensimmäisen alkionsiirto johti raskauteen ja synnytykseen, ja kaikki menikin hyvin.

Kolme vuotta pelossa

Lapsettomuushoidot kestivät meillä laskentatavasta riippuen neljä–viisi vuotta, mikä oli todella rankkaa aikaa. Jatkuvassa epätietoisuudessa eläminen on aika haastavaa. Monesti ajattelin, että voi kun joku vain sanoisi miten meille käy, että joko onnistutaan tai sitten ei.

Itseäni auttoi se ajatus, että nyt pitää vielä jaksaa ja tehdä kaikki sen eteen, että onnistuisimme. Aikaikkuna on kuitenkin melko lyhyt, joten en halunnut sitten murehtia, kun on jo myöhäistä. Selvää on, että joka tapauksessa hoidot loppuvat jossain vaiheessa.

Pelko alkoi jo hieman helpottaa, kun siirryimme yksityiselle. Aloitimme myös samaan aikaan pitkän jakson pariterapiaa. Lopulta tajusin eläneeni kolme vuotta pelossa. Tuntui, että olin kuin varjo itsestäni. Oli pysäyttävää tajuta eläneensä niin pitkään pelon kourissa.

Meidän matkalle, ja niin varmasti jokaiselle, jotka käy hoitoja läpi, osuu väistämättä muiden lapsiuutisia kohdalle. Meille ne osuivat aina kaikkein pahimpiin hetkiin, juuri kuin oltiin saatu kuulla huonoja uutisia omasta tilanteestamme. Nämä lapsiuutiset alkoivat kasaantumaan ja melkein söivät meidät hengiltä. Lopulta ei enää jaksanut iloita muiden onnesta.

Sen opin, että kaikki eivät todellakaan ymmärtäneet meidän tilannettamme. Olimme kummatkin aika avoimia lähipiiriä kohtaan hoitoihin liittyen. Olisi ehkä pitänyt hieman rajata sitä, koska ihan kaikki eivät pystyneet ottamaan asiaa vastaan ja siitä seurasi ongelmia.

Jos jonkin neuvon voisin antaa juuri lapsettomuushoitoja aloittaville, niin se olisi se, että ei kannata verrata ikinä omaa tilannetta muihin. Täytyy löytää oma polku, oli se sitten millainen tahansa. Päätimme myös viimeisenä hoitovuotena alkaa sokeasti uskomaan onnistumiseen vaikka sen uhalla, että huijaisimme itseämme. Negatiivisia ajatuksia tulee joka tapauksessa ihan riittävästi, niin on hyvä panostaa myös positiivisiin ajatuksiin. Mitä, jos kaikki meneekin lopulta hyvin?

Miehen lapsettomuustarinan kirjoittajan henkilöllisyys on Simpukan tiedossa.

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry on Suomen ainoa tahattoman lapsettomuuden vertaistuki- ja asiantuntijaorganisaatio. Vuonna 1988 perustettu Simpukka edistää lapsettomien asemaa tiedon, tuen ja vaikuttamisen keinoin. Simpukan tavoitteena on, että Suomessa jokainen tahattoman lapsettomuuden kohtaava saa apua ja tukea. Simpukka pitää lapsettomien puolia ja työskentelee sen eteen, että huomenna asiat olisivat paremmin.

Sote-alan järjestöihin kohdistuu massiivia rahoitusleikkauksia. Simpukan työn jatko on epävarmaa. Tule rinnallemme seisomaan ja tukemaan tahattomasti lapsettomien hyvinvoinnin eteen tehtävää työtä. Emme pärjää enää yksin! Liittymällä Simpukan jäseneksi saat sähköisen Simpukka-lehden luettavaksi neljä kertaa vuodessa sekä yhteistyökumppaneiden tarjoamia jäsenetuja.